Heli Vehkaperä
Last Chance
3.-29.11.2026
– Huudon ensimmäiset näyttelyt Itämerentalossa Kaapelitehtaan vieressä,
Tammasaarenlaituri 3 (arkisin 12-16) / Tallberginkatu 2A
Jätin pöydälle avaimet ja seinälle hyllyn täynnä kirjoja, joita olin rakastanut kuten kirjoja rakastetaan, sananmukaisesti ja kädessä pitäen. Huone kommentoi jokaista liikettäni ja tulin varovaisemmaksi. En halunnut huoneen ajattelevan minua. En ymmärtänyt taloa, sen huoneiden järjestystä, lukittuja komeroita ja seinillä olevia kuvia. Kaikki oli kerran koeteltua, tuossa kohdassa nauroin ja hän katsoi suuhuni. Nauroin lisää ja siirryimme toiseen mustaan kohtaan. En halunnut muistella, en yksityiskohtaisesti tai suuripiirteisesti. Oven painuessa kiinni olin kuitenkin yhä sisällä. Liikuin äänettömästi jokaisessa huoneessa pyyhkien hiuksiini kaiken mikä oli kerrostunutta. Hiukseni alkoivat painaa, pian ne olivat harmaa karhea pilvi ja kulusta huoneiden välillä tuli historiaa. Päiviä seurasi. Olin muuttanut, istuin nojatuolissani. Nojatuoli tiesi olevansa nojatuoli, se oli äänetön, lempeä ja tuttu. Istuin ja ajattelin sen vatsan päällä. Piirsin mieleeni unohtamisen strategiaa kuin nälkäinen arkkitehti. Pieniä kuvioita, käänteitä ja yksityiskohtia. Yksityiskohdat ovat tärkeitä, ne voivat paljastaa kaiken yksinkertaisuudessaan. Sinusta ajattelin kuin sadun lopusta. Suupielestäni valui huomaamatta kuolaa, pyyhkäisin sen kädensyrjääni ja otin torkut. Unessa nainen oli raskaana, hänen kasvojaan ympäröi valo ja hän hymyili lempeästi. Hän kuului maisemaan erämaassa. Heräsin ja aloin tehdä ruokaa.
Olimme kerran tavanneet. Matkustin katselemaan sinua. Silmissäsi ei ollut väriä, ne olivat aukot tyhjyyteen, johon loin maailman. Aloitin puista, nimesin kasvit ja lapset. Ripustin verhot ikkunaan ja jätin vesihanan auki keittiöön. Annoin kaiun pienille askelille eteiskäytävällä, kuvasin jokaisen esineen yksityiskohtaisesti, kerroin ominaisuudet ja käyttötarkoituksen. Asettelin kirjat epäloogisessa järjestyksessä hyllyyn opetellen jokaisen sisällön ulkoa. Tein sohvasta erityisen kutsuvan ja pöydästä pääosan esittäjän. Sipulin jätin avainasemaan.
Avasin muuttolaatikoita. Ne paljastivat sisältään silkkipaperia, metreittäin rypistynyttä, ilmavaa ja hentoa silkkipaperia. Kaikki pakatut esineet olivat poissa. Unohtamisen strategia perustuu huijaamiseen. Siihen, että kuvittelee tekevänsä jotain tässä ajassa ja paikassa mutta tekeekin kaiken muualla. Siinä olen mestari. Suljin laatikot uudelleen ja katsoin ikkunasta tyhjää maisemaa. (päiväkirjastani 2015)
Heli Vehkaperä (s.1976 Raahe) on valmistunut kuvataiteen maisteriksi Kuvataideakatemiasta sekä taiteen maisteriksi Aalto yliopiston Taideteollisen korkeakoulun kuvataidekasvatuksen osastolta. Hän on valmistumisensa (v. 2002) jälkeen työskennellyt maalauksen, paperi- ja kangas kollaasien parissa. Galleria Huudon marraskuun näyttely Last Chance koostuu Vehkaperän teoksista viimeisen parinkymmenen vuoden ajalta. Kokonaisuus on harkittu jäähyväinen taiteen kentälle.
”-Minulla ei ole enää mieltä taiteen tekemiseen. Mieleni, intohimoni ja antaumukseni ovat muualla. Haluan myös yksinkertaistaa elämääni.”
Heli Vehkaperä
Kiitos
Työskenteyni tai näyttelyni ei ole saanut tukea.
Yhteystiedot
heli.marina.vehkapera(a)gmail.com
